Kun keljuilusta tuli somehyve

Julkaistu Julkaistu: Blogi

Täti aloittaa nyt muistelemalla menneitä. Ellette kestä, siirtykää suoraan kolmanteen kappaleeseen tai menkää muualle.

2000-luvun puoleenväliin saakka netin keskustelupalstat olivat paikkoja, joissa ei vapaaehtoisesti tehnyt mieli hengailla. Jos oli ottanut miessukupuoleen viittaavan nickin, nörttipalstoilta sai kyllä hyviä neuvoja IT-asioissa – edellyttäen myös, että osasi kysyä protokollan mukaan eikä välittänyt vänkääjistä. Sitten tuli sosiaalinen media. Keskustelupalstat alkoivat menettää merkitystään ja niiden räyhähengistä tuli uhanalainen laji. Koska heillä ei ollut suuria silmiä ja silkkistä turkkia, en ollut kehityksestä lainkaan pahoillani. Se mitä saatiin anonyymipalstojen tilalle oli jotakin ihanaa ja ihmeellistä: kohteliaat ja mukavat, omilla nimillään ja kasvoillaan esiintyvät ihmiset auttoivat toisiaan.

On kulunut 10 vuotta. Ystävällisyys netissä on nynnyä. Mukava ihminen on naivi ja tylsä. Herra paratkoon, jos erehtyy hakemaan asioihin eri näkökulmia – väärin ajateltu. Ja missä on paljon mainostettu sisältömarkkinoijien avulias asenne ja asiakkaalle hyödyllinen sisältö? Neljä viidestä yritys/yrittäjäbloggauksesta sisältää lähinnä omakehua tai rutinaa siitä, miten suomalaiset eivät alkuunkaan ymmärrä somea/digitalisaatiota/________ (lisää viivan kohdalle oma alasi).

Jussi Pullinen toteaa Hesarin Merkintöjä-kolumnissaan: “Aggressiiviset ihmiset eivät katoa koskaan, mutta raivon kulttuuri on yleisempi ilmiö.” Raivon kulttuuri – onpa osuva nimitys! Raivo ihan tihkuu netistä. Sitä on sielläkin, missä CapsLock osataan kytkeä pois päältä. Raivo näkyy somen pintavaahdossa naljailuna, sormella osoittavana virheiden ilkkumisena ja oman erinomaisuuden korostamisena. Kommentoidakseen jotakin ajankohtaista asiaa siitä pitäisi keksiä myös häijy lohkaisu.

Blogikirjoitus, jossa ilkutaan, hyökätään ja tehdään naurunalaiseksi takaa varmat jaot. Ilkeys on niin sisällä arjessa, että edes sen seurausten parissa työskentelevät ihmiset eivät sitä näytä tunnistavan. Kun bloggaaja vetää kohdettaan turpaan, psykologikin peukuttaa.

Kuva: Gratisoraphy
Kuva: Gratisoraphy

Ilmiöt esiintyvät kuitenkin sykleissä, koska ihmiset kyllästyvät. Huomaan, että pikkuhäijyily, joka aikaisemmin onnistui naurattamaan, saa yhä useammin siirtymään seuraavan linkin kohdalle. Inhottavaa kun omakin somejälki pistää närästämään: oliko taas ihan pakko? Sarkasmi on taitolaji ja sen perusosaamista on määrän taju. Liiallisesti viljeltynä sarkasmi on pelkkää ilkeyttä. Se on mauste, ei perusraaka-aine.

Epäkohtia pitää nostaa esiin ja vanhan viisauden mukaan asiat eivät koskaan muutu, ellei joku suutu. En viihtyisi somekuplassa, joka vilisisi pää pensaassa eläviä todellisuuspakolaisia. Pitäisikö somehäijyily vain ymmärtää tulkita kehnojen talousnäkymien tuottaman angstin ilmentymäksi? Olen myös yrittänyt ymmärtää särmikästä huumoria ja nokkelaa pikkuilkeilyä erottautumiskeinona, koska kaikki yrittävät saada oman viestinsä kuuluviin. Mutta jos naljaileva virheiden osoittelu on jo normi, niin kauanko sillä on mahdollista erottua taitavankaan ilkeilijän?

Jaa Facebookissa!
Jaa Twitterissä!
Jaa Linkedinissä!
Jaa Pinterestissä!
Seuraa Youtube-kanavaa!
Lähetä linkki kaverille!
ageismi ajanhallinta esiintyminen esitysgrafiikka esitysgrafiikkakoulutus etätyö Evernote Excel Excel-koulutus Instagram iOS itsensä johtaminen kaavio kirjat koulutus kuva Microsoft Office Microsoft Office -koulutus monipaikkatyö muistikirjaohjelma office 365 OneNote OneNote-koulutus oppiminen peliajattelu Pivot-taulukko PowerPoint PowerPoint-koulutus PowerPoint-vinkki presentaatio Prezi Prezi-koulutus sosiaalinen media sparkline sparkline-kaavio Sway sähköposti tietotyö tuottavuus työssäoppiminen uusi työ visuaalinen ajattelu visualisointi webinaari yrittäjyys

Vastaa